Kuntouttavassa työtoiminnassa eteeni on jälleen tullut asia, joka on mietityttänyt minua jo vuosikymmeniä. Olenko jotenkin outo poikkeusyksilö suhteessa lasten askarteluihin? Lapsena rakastin askartelua ja olin siinä onnellisessa asemassa, että kotoa löytyi aina erilaisia perustarvikkeita. Seurakunnan päiväkerhossa minua kuitenkin jo silloin lapsena 70-luvulla vaivasi se, ettei ohjatun askartelun tuotoksilla voinut tehdä mitään. Useimpien askartelutöiden ainoa käyttötarkoitus oli ripustaa ne seinälle näkyviin. Kotona, missä keksin askarteluni itse (äidin ohjaamatta), saatoin esim. kyhätä pahvista laivan, jolla sitten leikin.
Lukion jälkeen opiskelin ensin lastenohjaajaksi ja totesin, että työharjoittelupaikkojen askartelut olivat yhtä hyödyttömiä "koristeita" tai "tauluja" kuin lapsuudessanikin. Kritisoin sitä ääneen, jolloin eräs luokkakaverini puolusti vallitsevaa käytäntöä voimakkaasti. Hänen mielestään nimenomaan oli aivan ihanaa saada laittaa lasten askartelutöitä seinälle!
Nyt vuosikymmeniä myöhemmin kerhoaskartelut ovat samanlaisia kuin aina ennenkin. Paitsi sillä erotuksella, että töiden pitää nykyään olla entistä nopeammin valmistuvia, koska lapsilla ei ole sitäkään vähää kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä kuin aikaisemmin. Tai no, ehkä olen epäreilu, sillä nykyään päiväkerhoissa on pienempiä lapsia kuin minun lapsuudessani. Yhtä kaikki: onko kukaan muu ajatellut jo lapsena, että haluaisi askarrella jotain käyttökelpoista?